Villaa, pitsiä, samettia - virkanainen tyylikkäänä

Tie ja Vesi- lehdessä (Tie- ja vesirakennushallinnon virkamiesliitto ry:n lehti), Pankkimieslehdessä (Suomen pankkitoimihenkilöiden äänenkannattaja) sekä Virkamieslehdessä (Virkamiesliiton äänenkannattaja) ilmestyi 1950–1960-luvuilla useita artikkeleita muodinmukaisesta pukeutumisesta. Useimmissa artikkeleissa annettiin pukeutumisneuvojen lisäksi voimistelu- ja laihdutusohjeita, jotta vaatteet olisivat kantajalleen edukseen.

Virkamiesliiton Naisten Keskustoimikunnan tilaisuudesta 3.3.1951 kerrottiin Virkamieslehdessä 6/1951. Mustan, pariisittarien lempivärin, nähtiin pukevan myös suomalaisia naisia. Musta kävelypuku sopi työpaikalle ja asusteita vaihtamalla pystyi luomaan uuden asun viikoittain. Musta puku oli muutenkin monikäyttöinen, sillä se päällään saattoi töiden jälkeen jatkaa suoraan teatteriin, vierailulle tai muuhun erikoistilaisuuteen. Liian ylellistä pukua ei pitäisi kuitenkaan hankkia, sillä se kaipaisi ympäristökseen hienostuneet cocktail-kutsut.

Artikkelissa pahoiteltiin, ettei virkanaisen ”virkapuvun” käsite tuntunut olevan kovin selvä muotisuunnittelijoille. Vaikka pastelliväriset kankaat olivat ihastuttavia, eivät ne kuitenkaan soveltuneet työpaikalle. Kuten eivät tuolin hankaukselle altistuvat hameen rypytykset tai työpöydällä likaantuvat lumivalkeat hihansuutkaan. Seuraavan vuoden Virkamiesliiton Naisten Keskustoimikunnan muotinäytöksessä Aulangolla näkyikin myös arkinen pukeutuminen. Tilaisuudesta kirjoitettiin Virkamieslehdessä 5/1952. Näytöksessä esiteltiin kotipuvuksi sopivat kapeat housut ja kirkaskuvioinen suora jakku. Jutun laatija, nimimerkki Sarri totesi, että myös arkiset askareet voidaan hoitaa sievästi pukeutumalla. Hänen mukaansa yhä useammat naiset tulevat luopumaan paksuista ja epäkäytännöllisistä aamunutuistaan ja ottamaan käyttöön kevyen, helposti pestävän kotipuvun, joka yllään ei tarvitse hävetä, vaikka vieras yllättäisi kesken suursiivouksen.

Nimimerkki Mepeke kirjoitti Tie ja Vesi-lehdessä 2/1954 Virkamiesliiton Naisten Keskustoimikunnan järjestämästä mannekiiniesityksestä elokuvateatteri Savoyssa 3.4.1954. Muotinäytöksen asuista mainittiin vaaleanpunainen "fantaasiatakki", jonka vyötärö oli kainaloissa ja kiinnityksen sijainti erikoinen: yksi nappi helmassa ja toinen kaula-aukon lähettyvillä. Kävelypuvuissa näkyi tuttu, klassinen linja. Tosin kaula-aukon poimutuksilla ja nappien sijoittelulla oli saatu aikaan pehmeämpi ja naisellisempi vaikutelma. Hameiden leveys vaihteli suuresti, oli sekä leveitä kellohameita että kapeita kotelohameita. Tyylikkäimpänä iltapukuna kirjoittajan mieleen jäi musta, olkaimeton, helmillä kirjottu iltapuku.

Pankkimieslehdessä 2/1962 ilahduttiin siitä, kuinka Pariisin muotitalo oli kelpuuttanut suomalaisia villakankaita kevätasujensa materiaaliksi. Rakenteeltaan kankaat olivat kuohkeita, ohuita ja kauniisti laskeutuvia. Kankaiden karkeahko materiaali oli omiaan juuri työssäkäyvälle naiselle. Kevään hatut muistuttivat kukkatarhoja, joiden värien loiston, harsojen poimutuksien ja olkipunosten kirjoittaja ei uskonut kuitenkaan olevan suomalaisten mieleen. Onneksi päähineistä löytyi ”normaalejakin” hattuja, kuten lierillinen olkihattu värikäs nauha ympärillään. Pariisi määritti kevään muotisuuntauksen, mutta artikkeli muistutti, ettei sitä tarvitse seurata tarkalleen, vaan jokainen voi kuunnella omaa vaistoaan ja makuaan.  Ranskasta puhaltavista muodin tuulista kerrottiin myös Pankkimieslehden vuoden 1963 ensimmäisessä numerossa otsikolla suomalaisen naisen ranskalainen kevät. Pukeutumisen tärkeimpänä ominaisuutena nähtiin yksinkertaisuus. Jotta oltaisiin ranskattarien tapaan viimeisteltyjä, tulisi päänauha valita asusteiden ja kalvosimien kanssa sävy sävyyn, ylipäätään asusteilla oli mahdollista saada vaihtelua aikaan. Romanttisten valkoisten pitsikaulusten kerrottiin olevan tulossa muotiin. Vaatteiden kankaaksi suositeltiin yksiväristä ryhdikästä villakangasta ja kengiksi siroja, matalakorkoisia kiiltonahkakenkiä, joita oli saatavilla kaikissa väreissä. 

Kesä- ja rantamuodista kirjoitettiin Pankkimieslehden numeroissa 3/1961 ja 4/1963. Ranta- ja uimapukumuodissa näkyi mielikuvitus ja hulluttelunhalu, joiden tuloksena asut olivat herttaisia, reippaita, rohkeita, uskallettuja tai lähes naurettavia. Muotivärit olivat omenanvihreä, keltainen, aniliininpunainen ja valkoinen. Kesämuoti suosi erityisesti hihattomia, vilpoisia kotelopukuja sekä kaikenlaisia yhdistelmäasuja, esimerkiksi pikkuruisia shortseja tai polvitaipeeseen ulottuvia tiukkalahkeisia bermudashortseja ja näihin kuuluvaa rimssuin tai brodyyrein somistettua rantapaitaa. Tyylikkäin uimapuku oli yläosastaan poikkiraitainen, yksiväristä alaosaa koristi lantion kohdalla leveä vyö, selän kuului olla syvään uurrettu. Ranteissa kilisivät joko muoviset, puiset tai nahkaiset rannerenkaat, korvia kaunistivat pienet, pallonmuotoiset napit ja kampausta elävöitettiin värillisellä pannalla tai ruusukkeella. Sandaalit muodostuivat parista kultaisesta hihnasta jalkaterän ylitse, uimalakit taasen olivat pöyheitä kukkakimppuja.

Uinnin jälkeen kietouduttiin paksusta pumpulikankaasta tai froteesta tehtyyn after-swim-takkiin, suurikuvioisin kukin koristeltuun viittaan tai paitaan sekä turbaanin tapaiseen myssyyn. Kylpytakit olivat polvipituisia, reiden puoliväliin ulottuvia tai aivan lyhyitä, vain uimapuvun mittaisia paitoja. Asun kruunasi suuret Audrey Hepburn- aurinkolasit tai sydämenmuotoiset Lolita-lasit. Uutuutena aurinkolaseissa olivat pastellinväriset, joko kellertävät, vaaleansiniset tai violetit linssit.  Artikkelissa mainittiin rantalaukkujen olevan niin suuria, että perheenemäntä - mikäli hän rannalle ehtii - voi ottaa niihin mukaan puoli huusholliaan.

Nimimerkki Pepe harmitteli Tie ja Vesi-lehdessä 5/1965 suomalaisten naisten ujoa, vaatimatonta ja yksitoikkoista pukeutumista sekä pelkoa joutua huomion kohteeksi. Ilokseen hän oli kuitenkin huomannut suomalaisen idearikkaan ja värikkään designin antaneen pontta myös vaatetusteollisuudelle. Kesäpukujen kankaissa oli koko väriskaala käytössä ja mallit olivat mielikuvituksellisia. Nuorisopukeutumisessa avaruusteema näkyi geometrisin kuvioin somistetuissa sukissa, kypärähatuissa sekä minihameissa.

Syys- ja talvimuotia 1966–1967 esiteltiin Tie ja Vesi-lehden numerossa 5/1966. Talvivaatteista löytyi lämpimiä ja voimakkaita värejä, kuten ruskean, punaisen, oranssin, vihreän, lilan ja sinisen eri sävyjä. Juhlamekkojen pituudet olivat pitkästä lyhyeen, materiaalinaan pitsi, sametti, brokadi ja lurex. Puvuissa näkyi myös runsaasti helmi-, strassi- ja paljettikirjontaa. Hopea oli suurinta muotia niin puvuissa, kengissä, sukissa kuin meikissäkin. Takit olivat a-linjaisia, mikä tarkoitti paluuta väljään malliin. Vapautta liikkumiseen toivat erilaiset halkiot ja laskokset.