Tasa-arvon edistämistä 1990-luvun taitteessa

Naistenpäivänä nostamme arkistoista esiin Palkansaajakeskusjärjestöjen tasa-arvotyöryhmän raportin vuodelta 1989, jossa esitetään keinoja naisten aseman parantamiseen työelämässä.

1990-luvun alkaessa jo lähes kolme neljäsosaa suomalaisista naisista oli kodin ulkopuolisessa työssä. Naisten koulutustaso oli noussut aiempina vuosikymmeninä ja naiset olivat vallanneet niin sanottuja valkokaulus- sekä hoito- ja hoiva-ammatteja ja myös korkean statuksen professionaalisia asemia esimerkiksi lääkäreinä ja juristeina. Naisten nopea koulutustason nousu ei kuitenkaan yksin ollut tuonut korjausta palkkatason eriarvoisuuteen. Vuonna 1990 naisten keskiansiot olivat Tilastokeskuksen mukaan 80 % miesten keskiansioista. Miesten ja naisten ammattien voimakas eriytyminen oli kasvanut hyvinvointivaltion palvelujen kasvun aikana, naisvaltaisten alojen vetäessä naisia työelämään palkattuna usein samantyyppisiin tehtäviin, kuin mitä naiset olivat perinteisesti hoitaneet kodin piirissä ja yhteisössä usein palkatta. Ongelmaksi voitiin tällöin todeta naisvaltaisten alojen palkkauksellinen aliarvostus. Palkkauksellisen tasa-arvon ajaminen on sukupuolittuneen työelämän rakenteisiin pureutuva kysymys ja edunvalvonnan ytimessä.

Keskusjärjestöissä työtä tasa-arvon eteen on tehty vuosikymmeniä, siitä kertovat osaltaan tasa-arvoelinten perustaminen tekemään ja koordinoimaan tasa-arvotyötä. Naisvaltaisessa TVK:ssa oli tasa-arvoasiain toimikunta vuodesta 1974 alkaen. STTK:ssa aloitti tasa-arvovaliokunta vuonna 1979. Akavan tasa-arvotyöryhmä aloitti toimintansa vuonna 1987. Tasa-arvotyötä ovat tehneet monet liitot ja yhdistykset myös perustoiminnassaan, esimerkiksi ajaessaan työelämässä syrjityksi joutuneiden jäsenten etuja.

Tasa-arvolaki, jossa muun muassa kiellettiin sukupuoleen perustuva palkkasyrjintä, säädettiin vuonna 1986. SAK:n, Akavan, TVK:n ja STTK:n yhteinen ”neljän kopla” eli Palkansaajakeskusjärjestöjen puheenjohtajakokous (PSKJ) asetti vuonna 1988 työelämän tasa-arvotyöryhmän, jonka tuli kartoittaa tasa-arvon kannalta keskeisiä työelämän ongelmia, selvittää palkansaajajärjestöjen yhteiset tavoitealueet ja valmistella vaihtoehtoja palkkauksellisen tasa-arvon lisäämiseksi. Työryhmän jäseninä toimivat Riitta Partinen ja Ismo Luimula SAK:sta, Martti Luukko TVK:sta, Veikko Simpanen STTK:sta ja Olli Saariaho Akavasta. Ryhmän puheenjohtajana toimi Riitta Partinen SAK:sta ja sihteerinä Helena Pentti Suomen Perushoitajaliitosta.

Työryhmän raportti valmistui vuonna 1989 tuoden esiin työelämän tasa-arvo-ongelmina naisten ja miesten väliset palkkaerot, työmarkkinoiden sukupuolittuneen kahtiajaon, perhevastuun ja perhepoliittisten oikeuksien käytön epätasaisen jakautumisen sekä naisten aseman palkansaajajärjestöissä.

Naisten ja miesten palkkaeron todettiin raportissa johtuvan pääasiassa työmarkkinoiden, töiden ja tehtävien sukupuolen mukaisesta eriytymisestä ja naisvaltaisten alojen, ammattien sekä tehtävien aliarvostuksesta. Naisten ja miesten palkkaerot olivat kaventuneet 1970-luvun solidaaristen sopimusratkaisujen seurauksena, mutta 1980-luvun lopulle tultaessa palkkaerot olivat jähmettyneet paikoilleen tai eräillä aloilla jopa kasvaneet. Kuitenkin vuosina 1983 ja 1984, jolloin useat toimihenkilöryhmät kävivät työtaisteluja, toimihenkilöiden palkkaerot kaventuivat jonkin verran.

Tasa-arvotyöryhmän raportissa esitettiin palkansaajajärjestöjen yhteisiksi tavoitteiksi sukupuolesta riippumatta sama palkka samasta ja samanarvoisesta työstä, tasavertaiset mahdollisuudet toimia kaikilla ammattialoilla ja edetä työelämässä sekä yhtäläinen vastuu työelämän kehittämisestä, samat oikeudet perhe-elämään ja velvollisuudet perhevastuuseen oman ja perheen toimeentulon kannalta samanveroisin edellytyksin, sekä samat mahdollisuudet ja velvollisuudet kantaa yhteiskunnallista vastuuta.

Suurin osa työryhmän esittämistä keinoista työelämän tasa-arvon edistämiseksi liittyi naisten ja miesten välisen tuloeron kaventamiseen. Toimenpide-ehdotuksena esitettiin työn vaativuuden arvioinnin kehittämistä ja alasta riippumattoman työnarviointijärjestelmän luomista. Sopimuspolitiikalla tulisi edistää palkkauksellista tasa-arvoa muun muassa käyttämällä tasa-arvoerää palkkaratkaisujen osana niin kauan, kunnes epäkohdat on korjattu työnarviointiin perustuvilla palkkaratkaisuilla. Muun muassa järjestelyvaroja tulisi käyttää naisvaltaisten alojen palkkauksen oikeudenmukaistamiseksi, lisäksi sosiaaliturvalla ja verotuksella voitaisiin vaikuttaa naisten ja miesten tuloeroihin.

Kolmasosa keinoista liittyi työelämän kahtiajaon purkamiseen, perhevastuun tasoittamiseen ja naisten aseman parantamiseen palkansaajajärjestöissä. Työelämän kahtiajakoa lähdettäisiin purkamaan sopimusala- ja työpaikkakohtaisilla tasa-arvosuunnitelmilla, joilla pyritään tasoittamaan työpaikalla yksipuolista sukupuolijakaumaa sekä naisten ja miesten palkkaeroja. Raportissa todettiin naisten tekevän huomattavasti enemmän palkatonta kotityötä ja ottavan päävastuun perhevelvoitteista. Naisten perhevastuun merkittävänä osasyynä raportissa nähtiin naisten ja miesten palkkaerot, joiden tasaaminen toimisi myös keinona perhevastuun tasoittamiseen.

Raportissa tuotiin esiin, että yli puolet palkansaajajärjestöjen jäsenistä on naisia, mutta naisten osuus järjestöjen päättävissä elimissä on suhteessa järjestäytymiseen hyvin vähäinen. Työryhmä esitti, että palkansaajajärjestöt pyrkisivät siihen, että sekä niiden omissa hallintoelimissä ja työryhmissä että edustajina erilaisissa työelämän työryhmissä on sekä naisia että miehiä.

PSKJ:n tasa-arvotyöryhmän raportti johti toimenpiteisiin järjestöissä. Raporttiin viitaten esimerkiksi Akavan tasa-arvotyöryhmä esitti Akavan hallitukselle tavoitteeksi sopimuskierrokselle ja Akavan toiminnan painopistealueeksi vuonna 1990 tasa-arvon edistämisen muun muassa seuraavin keinoin: riittävän suuret erilliserät sopimuksiin naisvaltaisten alojen ja ammattien palkkauksen korjaamiseksi, luokitus- ja arviointijärjestelmän kehittäminen ja tasa-arvosuunnitelmien käyttöönotto.

Keskusjärjestöt osallistuivat 1990-luvulta lähtien tulopoliittisiin sopimuksiin liittyviin tasa-arvon pyöreän pöydän neuvotteluihin. Tasa-arvoeriä tai nais/matalapalkkaeriä jaettiin 2000-luvulle asti, mutta tupo-neuvottelujen katoamisen myötä katosivat myös tasa-arvoerät. Jaakko Kianderin mukaan naispalkkaerät eivät riittäneet kaventamaan sukupuolten palkkaeroja, sillä miesvaltaisten alojen palkkaliukumat yleensä kumosivat solidaaristen elementtien vaikutukset. ”Naisvaltaisten alojen ammattien uudelleenhinnoitteluun vaikuttaa myös nykyinen sopimusjärjestelmä, joka ylläpitää sovittuja palkkasuhteita”, sanotaan Suomen Perushoitajaliiton SuPer-lehden 2/1989 artikkelissa Onko mies naista tasa-arvoisempi?.

Tasa-arvotyöryhmän raporttia koskevassa SuPer-lehden 11/1989 artikkelissa Tasa-arvo palkkaukseen todetaan: ”Esitysten eteenpäin vieminen ei ole helppoa edes työntekijäpuolella puhumattakaan neuvotteluista työnantajatahon kanssa. Tasa-arvoasioiden painoarvo, sisältyykö seuraaviin liittokohtaisiin sopimuksiin tai keskitettyyn sopimukseen tasa-arvoelementtejä, on kiinni naisten ja erityisesti naisvaltaisten alojen voimasta. Julkisuudessa on esitetty mm. naisten yhteisen lakon mahdollisuutta.”

Artikkelin lähteenä on käytetty arkistoaineistoja sekä Anu-Hanna Anttilan & Ilkka Levän tutkimusta Tasa-arvotyön toimintatavat ja rakenteet toimihenkilöliikkeessä (2016).